Poimintoja tarkkailujakson epäkohdista

Vietin marraskuussa 2008 pari viikkoa suljetulla osastolla varmuuden vuoksi tarkkailtavana. Asiaa käsitellyt sairaalalääkäri ei millään tavoin pahoitellut sitä, että hoitojaksoksi muuttuneen tarkkailun vuoksi menetin työpaikkani (koeaika, ei irtisanomisaikaa), opiskelurytmini menivät kuukausiksi sekaisin, laskuni erääntyivät, sekä lähes kuolin tylsyyteen.

Osastolle mukaan ottamani koulukirjat ja populaaritiedekirjat kiellettiin, koska "kyse oli omasta parhaastani", mutta television, sanomalehtien ja sukulaisvierailujen kautta sai ihan vapaasti olla yhteydessä ulkomaailmaan. Hoitajien kanssa katsoimme yhdessä Myytinmurtajien räjähdepitoisen piraattijaksonkin. Kännykän käyttö kiellettiin, enkä saanut edes ilmoittaa työnantajalle missä olen.

Hoitoympäristö käytäväryijyineen, lipastoineen ja kasveineen oli suhteellisen kodikas, mutta tekemisen puute oli melkein kuin sensorisessa deprivaatiossa olemista. Päivittäisenä tekemisenä olivat tv:n katselu, samojen vanhojen aikakauslehtien lukeminen, akvaariokalojen tuijottelu ja shakin peluu alkoholistin, psykoottisen, bulimistisen, depressiivisen, narkoleptikon tai jonkun muun samaan taloon laitetun pakkolääkityn kanssa. Sinänsä ihan mukavaa seuraa olivat, mutta usein päädyin kirjoittelemaan itsekseni ja omaksi ajankulukseni mietteitäni paperille tai piirtelin. Hoitohenkilökuntaa vaivasi sama tylsistyneisyys. Ilmapiirin jännitteisiin tai leppoisuuteen vaikuttivat työvuorossa olleiden hoitajien persoonat. Kuvataideterapiaksi nimitettyyn yhteiseen ja vapaaseen paperille suttaamiseen en viitsinyt ottaa osaa.

Allekirjoitin minulle personoidun "hoitosuunnitelman", valitusoikeus poistettuna, mikä käytännössä jatkoi jo asetettuja rajoitteita. Ennen allekirjoitusta olin "vapaaehtoisessa pakkohoidossa". Väitettyihin aistiharhoihin (lue: väittämiini muiden aiheuttamasta jatkuvasta häirinnästä) sain lääkitystä ensimmäisestä päivästä alkaen, perustelun ollessa mallia epämääräinen. Tyynestä normaaliminästäni poikkesin vain pari kertaa, silloin kun asioita ei perusteltu kunnolla. Perustelu kirjan pois ottamiselle oli, että lääkäri näytti sormellaan hoitajalle aivojen kuvaa kirjastani ja totesi, että "eihän tällaisia kirjoja voi täällä sallia". Kyseinen kirja oli Daniel Dennettin Freedom evolves.

Ongelmallisinta oli, että tämän "oraakkelin tietämyksen" (ainakin omasta mielestään) omanneen sairaalalääkärin kanssa ei voinut puhua asioista nyanssien, yksityiskohtien tasolla. Hän ei muualta Suomeen tulleena osannut suomea riittävän hyvin, vielä. Ei hyödyttänyt, vaikka paikalla yleensä oli myös suomea taitanut omahoitaja, sillä tilanne oli silti lähes sama kuin puhuisi tulkin välityksellä (flowta mahdoton saavuttaa).

Sinänsä hassua, että raportissa minun sanottiin tullessa olleen siististi pukeutunut nuorimies, vaikka minulla oli parta ajamatta ja pipon alla tukka pesemättä. Kai se on jonkinlaista koodikieltä?